Aarne Pajunen

– 5 sotaa käynyt mies

 

Tänään ovat muistot. Ne ovat nuorokaisena koetuissa vapaus- ja heimosodissa, kamppailuissa utheilukentillä, elämäntehtävään ankkuroitumisessa metsissä ja
jokivarsilla, jälleen sodat. Aarne Pajunen pitää muistonsa kirkkaina.

Kun Aarne Pajunen vuonna 1920 lähti suorit­tamaan sotapalvelustaan, hän oli jo kolme sotaa käynyt mies! Tuosta kolmannesta palattuaan hän oli täyttänyt 18 ikävuotta. Mahtoiko Aarne tuolloin aavistaa, että hänen kohdalleen tulisi vielä kaksi sotaa lisää.

Aarne Pajunen ei kerskaile. Silti hän ei kiellä, etteivätkö nuo nuoruuden Odysseukset olleet seikkailun- ja kokemisenhalun siivittämät. Kolme ensimmäis­tä reissua olivat vapaaehtoisia, kaksi viimeistä isänmaan kut­sun velvoittamia.

—  Ne olivat niitä nuoruuden aikoja, en minä mitään kadu, Aarne Pajunen, 84, tilittää. - Seitsemäntoista iässä ihminen on vielä intomielinen.

Pajunen asuu suuressa, van­hassa talossa Teerijärven kir­konkylässä. Hän on yksin, isän­tä ja talonmies. Kaikki on siis­tiä, siten Aarne kunnioittaa nel­jä vuotta sitten kuolleen Edny-vaimonsa muistoa.

—  Jos minua jokin asia har­mittaa,  niin se,  kun hävisin kymmenellä  sentillä  olympiapaikan. Olisihan ollut maata kääntävä asia kohdaltani edus­taa Suomea Pariisin olympia­laisissa.

UKK:n ja Nurmen kilpakumppani

Näkeehän sen heti olohuonee­seen tullessaan, että isäntä on ollut urheilija. Nurkkasenkin hyllystö pursuaa palkintoja, mi­taleista pyttyihin.

— Minusta tuli juoksija Viron-reissulla, isäntä selittää. - Kun totesin, että kintuissani on no­peutta, niin jatkoin rauhanoloissa.

Aarne Pajunen omisti Suo­men ennätyksen 1500 metrillä kaksi päivää - aika 4.03. Kun­nes Paavo Nurmi tuli ja alitti ajan joillakin kymmenyksillä.

—  Olin minä Nurmen kanssa samoissa kilpailuissa, en kui­tenkaan muista, että samoilla matkoilla.   Kekkosen   muistan paremmin. Kun UKK voitti kor­keuden,  niin hän sanoi,  että "Matti sai lusikan", ja kun voit­ti neljäsataa metriä niin "Tane­li sai lusikan". Olen Kekkosta tasan kuukauden vanhempi.

Monien sotien konekivääri-mies kehittyi myös tarkaksi ampujaksi. Etenkin suojelus­kunnan piirissä Pajunen napsi hyviä sijoituksia.

Palkintokaapissa on lukuisia SM-mitaleita, plaketteja kan­sainvälisistä koitoksista.

- Katsokaapa näitä, Aarne sanoo ja ottaa käteensä yhden suomenmestaruusmitalin. Sit­ten hän jatkaa isän ylpeydellä. - Nämä ovat tyttäreni Ingerin.

Inger Pajunen - tosiaankin, kansainvälistäkin mainetta saa­vuttanut suomalainen naisampuja. Nelisen vuotta sitten In­ger, nykyisin Backlund, lopetti kilpailemisen. Hän toimii opet­tajana Uudessakaarlepyyssä.

Iänikuinen metsän mies

Aarne Pajunen — metsä- ja uittomies, piiriesimies, koko elämäntyönsä metsille ja joki­varsille uhrannut, on ollut kes­kipohjalainen kuutisenkymmen­tä vuotta. Mistä hän on kotoisin, siitä ottakoon selvää itsekukin Aarnen vastauksen kuulles­saan:

— Kotitalostani oli tupa Kars­tulan puolella, kamari Pylkönmäellä, osa pelloista Saarijär­vellä, osa Pylkönmäellä. Vii­meksimainitusta pitäjästä olen virallisesti kotoisin. Siellä1 Pää­järven rannoilla ja metsissä mi­nä lapsuuteni laukkasin.

Pylkönmäen poika teki histo­riaa monella tavalla. Hän oli 17-vuotias karatessaan ensim­mäisen kerran taistelukentille. Sitten myöhemmin Pajunen te­ki keskipohjalaista historiaa johtaessaan viimeiset uitot Lesti- ja Perhonjoella. Kierrel­tyään 43 vuotta johtotehtävissä keskipohjalaisissa joki- ja met­sämaisemissa Aarne jäi eläk­keelle 67-vuotiaana. Vetelin ja Kaustisen jälkeen hänestä tuli teerijärveläinen 20-luvun lopul­la vaimonsa Ednyn kautta. Hän oli harvoja suomenkielisiä ruot­sinkielisessä ympäristössä.

Kälviän hirsimetsässä oli kova savotta talvikautena 1934 - 35.  Valo-
kuvaaja Junnola  (näin Pajunen valokuvaajan nimen muistaa) kokosi
työnjohtajat ja kämppäemännät kuvaan. Pajunen taempana keskellä.

Koulunpenkiltä vapaussotaan

Aarne Pajusesta tuli metsän poika kotoisilla maisemilla Pääjärven rantamilla. Itsenäi­syytemme julistamisen aikoihin hän opiskeli Tuomarniemen metsäkoulussa Ähtärissä. Sitten tulivat kansalaissodan ajat.

-  Asuin tätini luona lähellä metsäkoulua. Eräänä aamuna kouluun mennessäni kuulin, et­tä punaiset olivat Tuomarniemessä. Metsäkoulu oli keskey­tetty ja oppilaat hajonneet ko­teihinsa. Minä en suinkaan läh­tenyt Pylkönmäelle vaan hank­kiuduin Jyväskylään, missä jääkärit kouluttivat miehiä.

-  Isäni oli hiljattain kuollut, äiti eli kotona nuorempien sisa­rusteni karissa. Pidin äidin sil­loin ja myöhemminkin pimen­nossa reissuiltani  — kirjoitin vasta kun jo olin ryminöissä mukana. Pari vuotta aikaisem­min olin lähtenyt rämäpäiselle retkelle Kokkolaan, minne oli puolitoistasataa kilometriä hiihtotaivalta, pyrkiäkseni Saksaan jääkäriksi. Mutta eihän kuusi­toistavuotiasta poikaa sinne las­kettu, varsinkaan kun ei ollut vanhempien suostumusta.

Mutta vapaussotaan Aarne Pajunen kelpasi. Hän kävi "tyy­pillisen" vapaussoturin tien: Vilppula, Kangasala, Messuky­lä, Kalevankangas - Tampe­reen kovat koitokset.

Tampereen jälkeen konekiväärimies Pajunen siirrettiin jääkäripioneeripataljoonansa mukana Karjalaan, Rautuun ja "Kuolemanlaaksoon", Kivenna­valle, Raivolaan, Inoon.

-  Tuon ensimmäisen sotatie­ni päätin toukokuun 16. päivän paraatissa Helsingissä.

Aunuksen kansaa vapauttamaan

Näin sivusta päin voisi ihme­tellä niitä nuoriamiehiä, joitten intomielisyyttä seikkailuihin ei juuri käyty veljessota pystynyt murtamaan. Aarne Pajusellekin tarjottiin välittömästi uutta pestiä:

— Pataljoonani komentaja kapteeni Väisänen, Pikku-Väisänen, kysyi, olinko valmis taas lähtemään kun hän ilmoittaa. Mihinkä nyt? minä kysyin. Ja selvisihän se: lähdettäisiin Au­nukseen vapauttamaan Itä-Kar­jalan ihmisiä bolshevismin val­lasta.

Suomalaiset vapaaehtoisjou­kot osallistuivat Karjalan ret­kille eli heimosotiin vuosina 1918 -22. Tarkoituksena oli aut­taa Itä-Karjalan asukkaita Vie­nassa ja Aunuksessa vapautu­maan Neuvostohallinnosta. Taisteluita käytiin vaihtelevalla menestyksellä, mutta kuten tie­dämme, Neuvostoliitto vakiin­nutti loppujen lopuksi valtansa Itä-Karjalassa. Uusintaottelus­sa pari vuosikymmentä myö­hemmin tulos oli sama.

Suomalaiset olivat Vienan suunnalla jo vapaussodan kes­täessä, mutta Aunukselle annet­tiin apua järjestäytyneemmin vasta 1919 lähtien. Kuitenkin jo kesällä -18 järjestettiin retkiä Aunukseenkin. Juuri näissä oli mukana Aarne Pajunen — liekö ensimmäisten joukossa.

Murhenäytelmä Kotkatjärvellä

Aarne Pajusen sotilaspassin mukaan Aunuksen retki alkoi Sortavalasta 10.6. 1918.

-   Meitä lienee ollut vajaat sata miestä, komentajana oli Pikku-Väisänen. Matkasimme Laatokan pohjoispuolitse junal­la niin pitkälle kuin pääsimme. Rajalta alkoi pitkä marssi. Py­syin kyllä hyvin muitten muka­na vaikka olin vasta seitsemän­toista, olinhan aina tottunut liik­kumaan ja vapaussota oli anta­nut kokemusta.

-  En minä siitä manööveristä tarkkaa tiedä. Aikanaan pää­simme Kotkatjärven länsiran­nalle Aunuksen — Prääsän tien tuntumaan. Jostakin järven ta­kaa kuului taisteluitten ääniä. Joukkomme  hajaantui. Meitä oli kahdeksan, yhdeksän mies­tä, jotka kapteeni Väisäsen joh­dolla lähdimme veneellä ylittä­mään kapeahkoa Kotkatjärveä. Laskimme, että pääsisimme rauhassa järven taakse taistelu­asemiin.

-  Mutta toisinnan siinä kävi. Päästyämme tuskin kilometrin päähän rannasta alkoi koneki­väärin luotisuihku pyyhkäistä veneemme läheltä. Kun toinen suihku näytti tulevan kohti, mi­nä en jäänyt odottamaan, heitin pikakiväärini järveen ja sukel­sin samalla sekunnilla perässä. Kai toiset älyävät tehdä sa­moin, ajattelin. Tilanne oli sel­lainen, ettei kukaan voinut aut­taa toistaan. En aikonut suosi­osta kuolla. Uin lähtörantaa kohti. Olin lopen uupunut, kun jalkani yllättäen tavoittivat pohjan. Riisuin kengät jaloista­ni ja vähensin vaatetusta ja läh­din jatkamaan.

-  Miten pääsin toiselle ran­nalle, siitä en ole vieläkään sel­villä. Minut oli löydetty rannal­ta pää ja kädet hiekalla. Kesti kolme vuorokautta, ennen kuin aloin tajuta maailmaa. En ollut haavoittunut, mutta muuten shokissa.

Aarnen toverit olivat kadon­neet, vene löydettiin reikiä täynnä.

-    Muutamia  vuosia  sitten luin Vapaussoturi-lehdestä tuosta veneretkestä. Jutussa mai­nittiin, että kaksi miestä selviy­tyi. Kuka oli se toinen minun lisäkseni? Se jää kaiketi ikui­seksi arvoitukseksi. Pikku-Väi­sänen ainakin meni...

—    Aunuksen-retkeni "kuu­min" osa päättyi siihen. Majai­lin haavoittuneitten leirillä ja elokuun puolivälissä olimme ta­kaisin Sortavalassa. Matkan ai­kana olin ehtinyt täyttää kah­deksantoista vuotta.

Mikä on vaikutelmanne silloi­sista heimosodista?

-   Olin nuori,  eikä minulla varmaankaan ollut mitään voi­makkaita aatteellisia vaikutti­mia. Päällimmäisenä oli seik­kailunhalu. Ja saimmehan palk­kaa. Tänäkään päivänä en tie­dä, kuka oli maksaja. En ole sen perästä tavannut ketään Aunuksen-retkiin osallistuneita, olen kyllä yrittänyt ottaa yh­teyksiä.

Virokin tarvitsi Aarne Pajusta

Aarne Pajunen matkasi kotiin äidin ja sisarusten luokse mur­heelliselta (tai onnellisesti päät­tyneeltä) Aunuksen-matkal­taan. Olisivat vastassa rauhan työt. Mutta taakse jääneet ko­kemukset eivät olleet nuorta miestä "järkiinnyttäneet". Vel­jeskansa Virossa oli avun tar­peessa!

Oli loppiaisen tienoo, vuoden alku 1919.

— Olin tansseissa kotikylällä. Ja eikös sinne saapunut joku Salopuro, Himangalta tai Loh­tajalta, joka värväsi miehiä Viroon veljeskansan avuksi. Mi­nähän innostuin heti, samoin kaverini Yrjö Poikonen ja Voit­to Nieminen. Ei meissä ollut paljoa houkuttelemista, kyllä­hän me joudettiin.

— Lähdimme parin päivän kuluttua, minä taas äidiltä sa­laa. Kylläpähän sitten Virosta kirjoittaisin. Eivät sisaruksenikaan tienneet — he olivat tottu­neet siihen, että olin paljon pois­sa kotoa metsä- ja muissa hom­missa.

Aarne Pajusen sotilaspassiin on Viron-retken ajaksi merkitty 7.1.- 15.4. 1919.

— Jos oikein muistan, niin meitä lähti Viroon parituhatta suomalaista vapaaehtoista. Muodostimmevirolaisen evers­ti Kalmin rykmentin. Ylitimme Suomenlahden jäänsärkijä Väi­nämöisellä, mutta niin oli, että vasta huhtikuussa palatessam­me oli meri jäässä.

Taistelukentiltä sotaväkeen

Yksikkö, jossa Aarne Pajunen oli, marssi Tallinnasta Tartoon, jonka virolaiset olivat vasti­kään vallanneet venäläisiltä. Taistelut odottivat Koidulassa ja Valkin kaupungin tienoilla.

- Niissä taisteluissa kaatui paljon kavereitani. Aukeaa ylittäessämme olimme turvatto­mia. Siinä kaatui komppaniam­me päällikkö ja hänen koiransa Tapsi. Sanottiin, että päällikkö oli sairas mies ja etsi kuole­maansa ja siltä vähän näyttikin, kun seurasi hänen uhkaroh­keuttaan.

—  Komppanianpäällikön kaa­duttua  hänen  paikkansa  otti vänrikki Väinö Havas, sittem­min tunnettu runoilijana, lesta­diolaisena pappina ja Kivijär­ven kirkkoherrana. Hänen luo­naan kävin usein verestämässä vanhoja   muistoja.   Havashan kaatui sitten talvisodassa.

-   Kyllä keskipohjalaisiakin oli  mukana Virossa, ainakin kokkolalainen Cederberg, joka rakastui virolaiseen   tyttöön, meni naimisiin ja jäi kuudeksi vuodeksi maahan. Sittemmin hän palasi perheensä kanssa Suomeen ja asettui puutavara-mieheksi Himangalle, näin ai­nakin muistelen. Minuakin hou­kuteltiin jäämään, kuuden vuo­den kuluttua olisi annettu maa­ta ja metsää.

Mutta Aarne Pajunen, va­paussodan kersantti ja jopa vänrikki Virossa, palasi koti­maahan. Ansio oli ollut 2000 markan pestiraha ja lisäksi päi­värahat. Sotaväkeen mentyään hänen oli aloitettava sotilaskarriäärinsä alusta. Aliupseerikou­lussa Viipurin Markovillassa hän kylläkin sai kersantin päi­värahat, mutta koulun päätyt­tyä tuli nimitys korpraaliksi. Aikanaan Pajunen kohosi uudel­leen kersantiksi.

Ne viimeiset kaksi sotaa

Aarne Pajusen kohdalla seu­rasi kaksikymmentä rauhan vuotta. Sinä aikana hän kotiutui Keski-Pohjanmaalle ja Teeri-järvelle. Elämäntyönsä uitto- ja metsäpäällikkönä hän suoritti eri yhtiöitten palveluksessa — Rosenlewilla, Forsenilla, Kjellmanilla, Pohjanmaan Puulla ja uittoyhdistyksellä.

Kun sitten isänmaa kutsui miehet jälleen rintamaan, Aar­ne lähti hoitamaan velvollisuuk­siaan. Ensin talvisota, sitten jatkosota, josta hän tosin va­pautui "hyvissä ajoin" ikänsä perusteella.

Viiden sodan veteraani Aarne Pajunen, Odysseuksiltaan pa­lannut terve, reipas mies, isän­tä ja talkkari omassa talossaan.

Yrjö Kujala